sunnuntai 8. helmikuuta 2015

Ei niin paljon pahaa, ettei jotain hyvääkin



Perhettäni kohdanneen katastrofaalisen syksyn aikana kulisseissa on tapahtunut vaivihkaa mukaviakin asioita. Kuten uudenvuoden pähkäilyssä totesin, muutamat ihmissuhteet ovat syventyneet vuoden aikana. Ainahan sitä on kuullut, että vaikeudet voi tiivistää ihmisiä yhteen, mutta näin on todellisuudessakin nyt käynyt. Tilanteeseen sopii myös latteus parempi myöhään kuin ei milloinkaan.


Olen asunut lasten isästä kahden tunnnin ajomatkan päässä jo 12 vuotta, mutta lapset ovat säännöllisesti käyneet isällään nuo kaikki vuodet. Lapset on vaihdettu ensin sylistä, sitten kädestä toiseen juna- tai bussipysäkillä, viimeisinä vuosina vain laitettu bussiin ja tekstattu vastaanottajalle "Bussissa, kaikki ok". Meidän vanhempien yhteydenpito on rajoittunut puhelimessa puhumiseen; plärätty kalentereista viikonloppuja, sovittu kalliimmista hankinnoista ja harrastuksista sekä informoitu sarastamisista tai muista poikkeuksista. Aikoinaan erilleen päädyttyämme päätimme, että koska olemme tehneet jo lapsille ison vääryyden erotessamme, ei meillä ole varaa enää aiheuttaa traumoja vihanpidolla tai riitelyllä. Asiat on hoitunut sinällään hyvin ja asiallisesti koko ajan, mutta on voinut mennä vuosiakin (!), että emme ole nähneet vaan lapset ovat kulkeneet kotien väliä.


Tyttären (3v) perhepiirroksen rekonstruktio, arvaa kuka on isä..

 
Muutos alkoi hiljalleen siitä, että molempien osoitteiden puolivanhemmat poistuivat kuvioista. Syksyllä teineillä oli hinku laivalle kavereidensa kanssa, mutta homma tyssäsi siihen, että kaikki eivät olisi mahtuneet samaan hyttiin. Lapset ehdotti sitten, että iskä lähtisi nuortenmiesten hyttivalvojaksi. Ajatus tuntui oudolta, mutta hetken mietittyämme kyllästyimme kuuntelemaan vinkumista ja suostuimme. Ennakoin, että vietän reissun hytissä kirjan ja suklaan seurassa. Toisin kävi ja me porukat päivystettiin milloin missäkin käytävällä tai ravintolassa, kun nuoriso tekstaili tekemisistään tai kävivät näytillä. Siinä tuli sitten juteltua ja tutustuttua toiseen vähän kuin uudelleen. Ette te tästä rakkaustarinaa kuitenkaan saa vaan enemmänkin eheytymistarinan.

Toisen teinin sairastuminen pian tuon reissun jälkeen on vienyt yhteydenpidon uusiin ulottuvuuksiin. Akuutissa vaiheessa raportointi oli päivittäistä puhumista ja jatkuvaa viestittelyä: mites päivä on menny? mitään uutta? kuis se ja se asia? jne. Iskän viikonloppujen korvaajaksi iskä alkoi suhaamaan paikkakuntien väliä. Teiniä katsomaan sairaalaan, viettämään päivälomia ja moikkaamaan toistakin mukulaansa. Jouluaatto vietettiin yhdessä. Yhteydenpito on jatkunut tiiviinä lasten vaihdosten ja myös yhdessä vietetyn ajan muodossa; käyty kahviloissa ja kylillä, koristeltu pipareita, katseltu youtubepätkiä, istuttu koriskatsomossa ym. 

Konkreettisen yhteydenpidon tiiviyden ja luonteen muuttumisen lisäksi muutoksella on ollut vaikutuksia omaan käsitykseen perheestä ja vanhemmuudesta. Olen ollut lasten ainoa lähivanhempi erittäin pitkään, huolimatta välissä olleesta, jo kariutuneesta toisesta liitosta. Olen tottunut hoitamaan lasten asiat yksin: hankkimaan vaatteet ja tarvikkeet ja laittamaan ruoan, huolehtimaan viemiset ja aikataulut, käymään vanhempainvarteissa, juhlissa ja esityksissä, olemaan perillä lasten asioista ja tehdä yhteistyötä päiväkodin ja koulun kanssa, selvittämään riidat ja tuhmuudet, kannustamaan ja olemaan läsnä. On ollut hämmentävää sekä huojentavaa alkaa jakamaan osaa tuosta vastuusta selkeämmin ja määrällisesti enemmän jonkun kanssa. Joku on istunut kanssani isoissa teiniä koskevissa palavereissa, ei ole tarvinnut jokaista asiaa itse selvittää, hoitaa ja puhelua soittaa, en ole ollut ainoa joka murehtii, nukkuu huonosti öitään ja huolehtii joka sekunti, joku muukin on kannustanut, ohjannut ja keksinyt tekemistä tylsinä hetkinä. 

Eilen teini puki tämän positiivisen muutoksen sanoiksi: Meillä on ihan paras perhe. Muistan usein kipuilleeni tuon lauseen kanssa mm. tv-ohjemien parissa tai isän- ja äitienpäivinä pienenä tyhjyyden tunteena. Mutta nyt pystyin allekirjoittamaan tunteen täysin: emme ole edelleenkään ns. ehjä perhe tai pariskunta isän kanssa, mutta välimatkoista huolimatta meidät neljä sitoo yhteen yhteinen ideologia, tunnesiteet ja välittäminen, lapset. Tämä tarina toimikoon kannustimena kaikille löytämään oma tiensä ja onnensa elämässä asiassa kuin asiassa - sekä olemaan iloinen siitä mitä on, ei muerhtia sitä mitä puuttuu.
 


6 kommenttia:

  1. Perhe on juuri se minkä sydän sanoo olevan perhe. Minun perheeseen kuuluu täyssisaruksia, puolisisaruksia, puolisisarusten äiti uuden miehensä kanssa, täyssisarusten miesten lapsia edellistä liitoista jne. Me kaikki yhdessä olemme perhe, riippumatta siitä onko biologista suhdetta vai ei. Parasta on kun ollaan kaikki samankaton alla niin siinä ei kyräilyjä ole mihinkään suuntaan, vaan ollaan kaikki yhtä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri niin, perhe on tunteen - ei järjen asia. Onneksi elämme yhteiskunnassa ja ajassa, jossa elämäntapa ja valinnat eivät ole enää niin saneltua!

      Poista
  2. Hei! Yritin jo joitakin päiviä sitten kommentoida, mutta en saanut kommenttia lähtemään, kokeillaan jos onnistuisi nyt.

    Lähinnä piti sanoa, että tämä postaus oli sellainen isosti hyvänmielen juttu. Olen miettinyt sua ja tätä usein menneillä viikoilla, hymyillyt sun puolesta :) Ajattele, vaikka ei edes tunneta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi JOnna, kiitos lämmittävästä kommentista! Hyvän mielen juttua on ihana levittää, et arvaa miten hienolta sen kokeminen henkilökohtaisesti on tuntunut!

      Poista
  3. Mulle kävi vähän samoin kun Jonnalle :) Ajattelin suo ja tuota eheytymistä ja palasin lukemaan tuon kirjoituksen vielä uudelleen. Kaunista, niinkuin elämä on! Omalla rosoisella tavallaan :)

    VastaaPoista
  4. Ihana kuulla, että teksti on liikuttanut mieliä! Sen kirjoittaminen oli itsellekin tosi tärkeää.
    Ja tervetuloa lukijaksi ja kommentoimaan uuu.

    VastaaPoista