Ruokarajoitteista ja nirsoilusta on jokaisella varmasti monen monituista tarinaa, sekä omakohtaisia, perhepiirissä koettuja että kuultuja. Omat rajoitteensa ruokien suhteen ymmärtää ja hyväksyy 100%:sti, mutta suhtautuminen toisen ruokalajien kammoamiseen on herkästi vähättelevämpää. Joskus opitut ruokakammot ovat sortiltaan kyllä kovinkin pysyviä - itselläni on kulunut joidenkin kumoamiseen vuosikymmeniäkin.
Harkitsin aiheesta tänne lätisemistä hetken, mutta koska tämä on arkiblogi ja ruokarajoitteiden kanssa eläminen on itse asiassa näkymätöntäkin arjen rutiinia, otin oikeuden aiheeseen. Olisi tietenkin itselle hauskaa avautua kaikista omista ja läheisten rajoituksista, mutta a) tenniskyynärpäävaivani ei tykkää ideasta ja b) ei ketään oikeasti kiinnosta yksityiskohtainen tarina mm. päiväkodin matolle oksennetusta rosollista puolen tunnin pakkosyönnin jälkeen, pulpettiin ja housuntaskuun piilotetusta punakaalisalaatista, nakit- ja muusi ruokavaliosta tai esikoulun syysretkeen liitetystä "pakko maistaa kaikkia kaaleja" -leikistä. Kiinnostavaa on sen sijaan se, että rajoitteistaan voi vapautua - osittain tai kokonaan - ennemmin tai myöhemmin. Tai sitten ei koskaan, mutta ei väkisin.
 |
Kaaligratiini: lapsuuden kauhistus,
nykyään ykkösherkku. |
 |
Töissä herkuttelen joskus Tapolan mustalla,
se tuntuu olevan joillekin työkavereille isokin ongelma.. |
Asiaa voinee lähestyä arjessa yleisellä asenteella, että kaikesta ei voi tykätä mutta jokaisen mieltymysten jokapäiväinen huomioonottaminen tekee hulluksi. Tänään on tätä ruokaa, huomenna jotain muuta. Siedän kotitilanteissa jonkin verran ronklaamistakin, jos se on loogista ja ns. hiljaista protestia. Kyllä meillä joskus siirtyilee lantut tai kalanpalat lautaselta toiselle, pavut syljetään lautaselle ja spagetti menee jollain ruokailijalla pelkkä ketsuppi kyytipoikanaan.
Mahtavaa on kyllä sitten ne hetket, kun nihkeästä ennakkoasenteesta huolimatta suupalan jälkeen kuuluu toteamus, että täähän on hyvää. Tai vuosikausien kissa-hiirileikin jälkeen päättää, että nyt mä maistan ja hei, täähän on ihan jees. Näin tapahtuu ehkä siksi, että suuri osa ruokarajoitteista ei perustu tietoon vaan mutuun, asenteet siirtynevät pitkälti tiedostamatta lapsuuden kodista tai ovat merkki tyhmyydestä :) Olin pitkään käsityksessä, että en pysty syömään rosollia tai oliiveja, hyvän hernekeiton tekeminen itse on salatiedettä, kaalikääryleitä valmistaa vain Saarioinen, tuore inkivääri ja chili on hienostelua ja liian tujua tavikselle, kaura- ja soijatuotteet kuuluvat allergisille ja vegeille ja ainoa oikea maito on lehmän maito koska vain siitä saa kalsiumia. Puhumattakaan lasten "mä en tykkää sipulista, sienistä, keitetystä porkkanasta jne..." ongelmista.
 |
Enpä tiennyt, että mannapuuron sisältämästä persikasta
ei olisi pitänyt mainitakaan, skeptinen lapsivieras
jätti syömättä herkkuaamupuuron. |
Myönnän käyttäneeni vilunkia saadakseni menekkiä sapuskalle. Kaikkia ainesosia ei tarvitse luetella, yleisnimet ovat erittäin hyvä perussääntö: puuroa, keittoa, pihviä jne. Lasagne on lasagnea, vaikka se olisi tehtykin soijasta lihan sijaan. Kasvissosekeiton sisältämistä vihanneksista kannattaa kertoa etukäteen vain yleisesti siedetyt, tilanteen kulusta riippuen lopussa voi paljastaa että "siinä oli muuten purjoa ja kukkakaaliakin, eiks ollutkin hyvää?", jauhelihassa "ei koskaan" ole sianlihaa... Etuliite "mummun" on aina takuuvarma, sillä markkinoidaan melkein mitä vaan.
Loputtoman pitkän postauksen jälkeen lupauksista huolimatta yksi tarina: 4-vuotiaan asenne oli että kala on pahaa. Kerroin ruokana olevan keittoa, tarkemmin 'no tällasta keittoa'. Poika söi tyytyväisenä, kertoi vielä että kala on muuten pahaa mutta tää keitto hyvää ja saako tota vaaleanpunaista (=lohen palat) vielä lisää?
