Kotio

Hahaa, käänteistä psykologiaa tai ainakin oman pään kääntötemppu. Sen sijaan, että alkaisin (taas) urputtamaan tätä vuodenaikaa ja kaikkea siihen liittyvää ankeutta, päädyinkin näkemään valokuviani selaillessa ajanjakson toisella tavalla. Rakastan kotiani ja nythän on juuri se aika, kun minä viihdyn täällä kaikista parhaiten. 

 

Miksi sitä ihminen usein näkee juuri sen mitä ei ole, mitä ei tee tai saatika saa aikaseksi. Kun voisi nähdä sen kivan asian tästä hetkestä. Että ihanaa olla kuule ihan luvan kanssa kotona, täällähän sitä kelpaa nyt ollakin kaikelta kurjalta piilossa ja suojassa. Kesällä on turha sitten vikistä, että kun ei olla koskaan kotona. Nyt saat olla, hurraa!

Täytyy kyllä sanoa, että suorastaan hävettää täällä tätä juhlia, mutta niin kuin aikaisemmassakin postauksessa huomattu, meikäläisen aivoitukset kulkevat tällä hetkellä kovin basic-tason oivalluksissa. Haittaakse? Olen todennut elämän muillakin alueilla usein, että elämä on oppimista ja oppiminen on prosessi. Prosessi pyörii ympyrää, jossa käydään läpi ehkä aina vain sitä yhtä ja samaa teemaa pienine variaatioineen, mutta uusilla kierroksilla asiaan tarttuu lisää uutta, vanha opittu muovautuu uudelleen tai toisaalta palataan uusien tuulien jälkeen vanhaan totuuteen. Ei ole hullumpaa keksiä pyörää uudelleen, meinaan itse.



Tässä vaiheessa vielä sovussa..





Normaalista poiketen kauppareissu kävellen,
eikä harrastuskuskauksen yhteydessä.


Tähän vuodenaikaan vielä palatakseni päätän olla itselleni jossain määrin armollinen ja jossain määrin kannustava koutsi. Jos ei ole pakko mennä ulos, en mene. Toisinaan saatan puolipakottaa itseni, koska tiedän että olen tosi iloinen sen tehtyäni. Tänään olin porrastelemassa iltapäivällä valosaan aikaan, sain kovasti paljon voimia ja iloa. Huono omatunto toki kolkuttaa liikunnan vähäisyydestä ja levon tarpeesta, mutta olen itseni kanssa jo sen verran elänyt, että tiedän asian olevan eri tavalla taas kevätpuolella. Otetaan irti taas tästä ajasta se, mitä irtoaa.